Linda Lampenius ja ikuinen uhriuden maraton: Euroviisujen sivuoire koskettaa nyt jokaista - pitäisiko ennemminkin tuomita avunannosta?
- 6 päivää sitten
- 2 min käytetty lukemiseen
Mitä jos uhria pitäisikin syyttää avunannosta, tai kohdella häntä kuin passiivista mahdollistajaa? Miten erilainen maailma olisikaan, jos ostetun anteeksipyynnön sijaan olisikin vihelletty pilliin?
Linda Lampenius on jälleen kerran muistuttanut kansaa siitä, että jotkut draamat eivät koskaan pääty – ne vain saavat uuden, ja uuden, ja uuden elämän somessa ja iltapäivälehtien palstoilla.
Ennen Euroviisuja hän oli liki unohdettu ja sai rajoitetusti tilaa uhriumismaratonilleen, mutta nyt aina kun mainitaan: Nygård, Playboy tai mikä tahansa seksuaaliseen häirintään liittyvä sana, joku siskotoimittaja pyytää Lindalta kommentin.
Pyhimys-keissiäkin varmaan Lindalta sellainen saadaan, ellei valemuistojensa mukaan muka-groomattu Katariina Suuri (a.k.a. Katariina Souri, a.k.a Kata Kärkkäinen) ehdi sellaista someen tuuttaamaan jo sitäkin ennen.
Onko uhriutuminen Lindan mielenhallinnan keino oksentaa kaikki sisällä vellova paha olo ulos meidän muiden päälle
Nainen, joka neljännesvuosisata sitten maksoi Peter Nygårdille korvauksia ja osti itselleen anteeksipyynnön lehden etusivulle, on nyt palannut kentälle Euroviisujen mahdollistamana katkeroituneena sankarivihollisena.
”Muttakun minä olin se uhri!” huutaa Linda jokaisesta tuutista, samalla kun tulevaisuudessa historia katsonee häntä hieman kulmasta silmää siristäen. Onhan kyseessä sama henkilö, joka aikoinaan katsoi viisaaksi hoitaa asian niin, että Nygård sai rahat ja Linda sai julkisen nöyryytyksen.
Nyt vuosikymmeniä myöhemmin sama anteeksipyyntö pitäisi palauttaa kuin pantti lainaamosta – mieluiten woke-korkoineen!
Suomessa ollaan näköjään menossa kohti uutta wokeuden lakipistettä: anteeksipyyntöjen takaisinperintää.
Viheltämällä pilliin, ja nostamalla Nygårdin teot julkisuuteen, Linda olisi passiivisuuden sijaan toimimalla aktiivisesti kenties estänyt kaikki tulevat Nygårdin seksuaalirikokset?
Jos uhriutuminen jatkuu riittävän pitkään ja some tukee, vanha etusivun häpeä muuttuu todisteeksi siitä, että sinä olit oikeasti se sankari koko ajan. Se on kuin paluuta tulevaisuuteen, mutta ilman DeLoreania.
Vertaus Ghislaine Maxwelliin on armoton mutta osuva. Maxwell oli Jeffrey Epsteinin rikoskumppani auttamalla hankkimaan tälle tyttöjä, Lampenius puolestaan maksoi hiljaisuudesta, joka saatiin lakaisemalla koko paska maton alle. Maxwell sai tuomion, Lampenius saa podcast-näkyvyyttä ja siskojen kirjottamia tsemppiartikkeleita.
Jos Linda olisi silloin nostanut asian pöydälle kuten kunnon siskojengiin kuuluvan kuuluu, Nygårdin riettailukarnevaali olisi voitu keskeyttää jo vuosikymmeniä sitten -- ennen kuin se muuttui kansainväliseksi skandaaliksi ja liudaksi niitä ihan oiketa uhreja!
Onko uhriutuminen Lindan mielenhallinnan keino oksentaa kaikki sisällä vellova paha olo ulos meidän muiden päälle, ihan kuin se olisi joku Euroviisujen (pakollinen) sivuoire, joka meidän vaan pitäisi kestää?
Siinä missä Maxwell oli aktiivinen mahdollistaja, Linda oli passiivinen sellainen. Viheltämällä pilliin, ja nostamalla Nygårdin teot julkisuuteen, Linda olisi passiivisuuden sijaan toimimalla aktiivisesti kenties estänyt kaikki tulevat Nygårdin seksuaalirikokset?
Tekemällä rikosilmoituksen Peter Nygårdista silloin, eikä vinkumalla niistä nyt.
Ellei sitten mitään aihetta sellaisen tekemiseen ollut?
Sen sijaan saimme vuosikymmenten kypsytetyn uhriuden, joka maistuu entistä happamammalta, ja jo juridisestikin arveluttavan rahallisen palautuksen ostetusta anteeksipyynnöstä -- maksetaanko siitä tuloveroa, vai lahjaveroa, vai mitä?
Linda ei ollut Peter Nygårdin seksuaalisen hyväksikäytön uhri. Linda uhriutuu, jo nyt takaisinvedettyä, maksullista anteeksipyyntöään, minkä sijaan hänen olisi tullut tehdä tutkintapyyntö Nygårdin sikailusta. Linda uhriutuu aiheesta, joka on hänelle jo hyvitetty -- taloudellisesti, moraallisesti ja julkisesti.
Mikäli Linda olisi ollut pyytämättä anteeksi, ja kärsinyt mahdolliset seuraamukset... uhriutuminen olisi oikeutettua. Edelleenkään sinne menneisyyteen ei päästä edes sillä DeLoranilla, joten emme tiedä mitä olisi tapahtunut.
Nyt menneestä muistuttaa ainoastaan Lindan ihanan terhakat kumitissit.
Joten eikun jatketaankin tuota maratonia uhriuden kunniaksi.
Kyllä se siitä vielä jonain päivänä unohtuu.
Tai sitten ei, koskaan.
Kiitos Euroviisut!
Aina Simonen
