Suomalainen aina alle oman tason: missä penkkiurheilijan kuluttajasuoja ja urheilijan tulosvastuu?

Montako sinun verovaroin turistimatkalle kustannettua alisuorittajaa löydät kuvasta?

Kun koittaa se tosipaikka, suomalainen venyy harvoin. Yleisempää onkin romahdus paineen alla. Apurahoin valmennettavat urheilijat tuottavat penkkiurheilijalle kuluja, mutta missä on kuluttajansuoja?

Ruotsalainen mitalin tiellä. Luu käteen karsinnassa. Lataus ei riitänyt. “Ei v**tu tällä tasolla voi 14:ää pistettä antaa“.

Kuulostaako tutulta?

Ja tätä kaikkea varten penkkiurheilija on siirtänyt kesäloman elokuulle, ostanut ison teräväpiirto-TV:n, kunnon naposteltavat ja — tietysti — kisajuomat.

Apurahoin valmennettaviin on kulunut verorahoja, lentoliput kisapaikalle, majoitus, valmentajat ja ruoat…

… ja kun tosipaikka tulee suomalainen jää sekuntitolkulla omasta tasostaan, tai on viimeisten joukossa ja tämä luuseri kehtaa vielä kehua omaa suoritustaan.

“Tavallaan helpottunut, tavallaan tyhjä olo. Valmentajan kanssa on juteltu, että sama miten kausi menee tuloksellisesti, siitä tulee hyvä, koska arvokisoista tulee paljon oppia.”

Ehkä alkuerät Suomen aikaa yöllä tulikin yllätyksenä? Koska eihän yöllä voi urheilla. Yö on Instagramin ja Facebookin päivitystä ja pullamössön syömistä varten.

Ja harva urheilutoimittaja kehtaa kritisoida systeemiä.

Ja miksi kritisoisi, koska onhan mukava lähteä ulkomaille katsomaan kisoja ja siinä sivussa kirjoittaa jo tutuiksi käyneiden urhelijoiden olevan hakemassa vain oppia / kokemusta.

Siis puhtaasti kisaturisteina.

TURISTEINA!!

Wikipedia selventää turisti sanaa seuraavasti: ‘…turisti on matkailija, joka kiertää katselemassa paikkoja.’

Aikaisemminkin pyöritelty idea kerätä urheilijoille sponsorirahaa saa allekirjoittaneelta kannatusta. Mutta ei apurahojen päälle, vaan ne korvaavana rahoitusmuotona – ja vain niille, jotka ovat jo osoittaneet pystyvänsä menestymään!

Ja koska urheilija on käytänössä yrittäjä, voitaisiin samalla lopettaa kaikkien tulevaisuuden toivojen rahoitus ja muuttaa urheilun rahoitus tulospohjaiseksi.

Ihan samalla tavalla kuin muillakin yrittäjillä on.

Jos yritys menestyy, yrittäjä saa siitä palkinnon. Jos urheilija menestyy, hän saa siitä palkinnon. Samoin saavat yritykseen sijoittaneet kompensaation. Urheilussa niitä kutsutaan sponsoreiksi.

Mikäli sponsoria ei löydy, kannattaisiko ehkä vetää siitä omat johtopäätökset, ja mikäli kisoihin halajaa, MAKSAA KISAMATKAN ITSE! 

Urheilija maksaa maajoukkueelle (Olympiakomitealle) matkansa etukäteen täysimääräisesti, ja kisoissa syntynyttä tulosta verrataan kisakarsintatulokseen:

• Oman tasonsa kisoissa saavuttanut saa palkkioksi kisamatkaa vastaavan summan

• Oman tasonsa selvästi ylittänyt saa bonuksen, joka ylittää kisamatkan kustannuksen

• Oman tasonsa alittanut ei saa palkkiota ja päätyy maksamaan kisamatkansa täysimääräisesti

Melkein nollasummapeliä ja tällä alisuorittamisen tasolla jopa hyvää bisnestä Olympia-komitealle.

Jos yrittäjä ei laita kaikkeaan peliin, tai jos liikeidea on huono, yritys lopettaa toimintansa ja yrittäjä menee oikeisiin töihin.

Ja jos yrittäjä loukkaantuu, hän ei voi valtion varoin pelata pleikkaria sohvalla ja syljeskellä kattoon – seuraavan olympiadin ajan.

Yrittäjä ei voi valtion apurahoin jatkaa ilmeisen tappiollista ja huonoa liiketoimintaa loputtomiin, vain siksi koska hänen liikeideansa saattaa menestyä tulevaisuudessa; ehkä neljän vuoden päästä?

EHKÄ MENESTYY – TAI SITTEN EI!

Tulospohjaisessa urheilun rahoitusmallissa on hyvää se, että mikäli urheilijasta ei tulekaan huippu-urheilijaa, penkkiurheilija ei ole välillisesti ollut kustantamassa jonkun luuserin turistimatkaa.

Urheilijan pitää pystyä ottamaan yrittäjän kaltainen taloudellinen riski — tai unohtaa kilpaurheilu.

Tähän väliin joku urheilutoimittaja huutaa, että Suomesta loppuu urheilijat ilman valtion rahoitusta.

Entä sitten?

Ketä oikeasti kiinnostaa katsoa, kun suomalainen on omassa lajissaan viimeinen?

Ja ainahan meillä on Kimi Räikkönen ja kasa nuoria NHL-lupaksia Aleksander Barkovin vanaverdessä – joista kukaan ei ole muiden verorahoja ammattilaisuransa rakentamiseen liiemmin käyttänyt.

Riskivetoisella rahoitusmallilla nimittäin penkkiurheilijan kuluttajasuoja toteutuu… Koska siitä teräväpiirto-TV:stä sentään voi katsoa Michael Phelpsin suorituksia.

Oikean huippu-urheilijan.

Ja ne turhien toivojen urheilija-apurahoihin tarkoitetut, säästyneet rahat voi sitten antaa vaikka pakolaisten hyysäämiseen.

Kuntoilu, nuorisotyö ja liikunnan tukeminen on asia sitten erikseen.

Koska: Ei v**tu tällä tasolla voi 14:ää pistettä antaa!

Tozimies

Ei auta suru markkinoilla, rahaa siellä pitää olla!