Stanley cup nyt ja Stanley Cup takavuosina: eli vesipullokulttuurivallankumous – vai Suomen uusi kansallisuskonto?
- 22 tuntia sitten
- 2 min käytetty lukemiseen
Takavuosina Stanley Cup liittyi kyllä juomiseen, mutta aivan eri tavalla kuin nykyään. Toisaalta silloin ei tiedetty myöskään mitään elektrolyyteistä. Monien mielestä onneksi.
Suomessa nykyään ei kukaan enää liiku ilman vesipulloa.
Ei kukaan.
Alakoululaiset kantavat mukanaan Stanley cuppeja, jotka ovat kokonsa puolesta lähempänä pikkujoulujen glögikattilaa kuin juomapulloa.
Pullot roikkuvat reppujen sivussa kuin käsikranaatit, ja lapsukaiset hörppivät niistä tauotta, kuin olisivat juuri palanneet woke-maratonilta.
Opettaja kysyy: ”Mitä kuuluu?”
Oppilas vastaa hörppäämällä ensin kolme kertaa ja sanoo sitten käheällä äänellä: ”Nyt on elektrolyytit balanssissa.”
Eikä tämä tietenkään rajoitu vain (ala)koululaisiin. Kaikki juo. Jeppe juo. Mutta Jeppekin nyt siitä helvetin Stanley cupista, ei sitä juhliakseen!
Vielä 1980- ja 90-luvulla vesipullo oli eksoottinen esine.
Jos jollain oli sellainen, se oli punainen tai sininen muovinen mötikkä, tilavuudeltaan suunnilleen kahvikupin kokoinen -- siis sellaisen nykyisen lattemokkachaitofu-kupin kokoinen, koska normi kahvikupit puolestaan 80/90-luvulla olivat sen kokoisia, missä nykyään tarjotaan espresso.
Ja se eksoottinen juomapullo oli yleensä täynnä Hartsportia, joka maistui sokerilta ja ennen kaikkea katumukselta. Sitä käytettiin vain treeneissä!
Ei ollut vitamiinivesiä, kivennäisvesiä, maustettuja kivennäisvesiä, lähdevesiä, hiilihapotettuja lähdevesiä ja oli vain yhtä vissyä, jota yleensä nautittiin ainoastaan kossun kanssa. Tänä päivänä Citymarketista löytyy pullotettuna 17 eri vettä.
Vettä -- eikä siinä ole edes ne vissyt mukana!
Janoosi takavuosina otit hanasta, tai odotit kotiin.
Se oli luonteenkovuudeen treenausta.
Nyt lapset juovat vettä kuin kamelit, jotka ovat kuulleet huhun, että seuraava keidas on peruttu.
Ja silti he ovat pulskempia ja alakuloisempia kuin 80-luvun lapset koskaan.
Teoriatkin veden juonnista ovat jakautuneet kahtia:
Liiasta vedestä johtuva teoria: keho yrittää laimentaa jatkuvaa nestetulvaa ja varastoi rasvaa suojamekanismina. ”Jos juon vielä litran, ehkä tämä tunne katoaa”, sanoo 16-vuotias ja kaataa lisää kurkkuunsa.
Kompensaatioteoria: 80-90-lukulaiset saivat nesteet järkevämmin: viikonloppuna keskiolutpullosta. Se ei ollut hydraatiota, se oli henkistä huoltoa. Yksi pullo vettä korvaa ehkä puoli litraa olutta, mutta ei sitä tunnetta, kun kaverit nauravat ja joku soittaa Kake Randelinia.
Nykyään nuoret ovat puhtaita, nesteytettyjä ja silti masentuneita.
Voisiko näillä olla joku syy-seuraus-yhteys?
Ehkä vesi on liian rehellistä? Se ei anna edes pientä valheellista toivoa, kuten: vielä yksi tuoppi niin kaikki tuntuu paremmalta.
Ajatellaan, että siksi minunkin pitää kulkea nyt vesipullon kanssa.
Ei koska haluan, vaan koska muuten katsotaan kuin olisin jonkinlainen kuivaheinäfanaatikko.
Pullosasi lukee: Hydrate or diedrate! Joit siitä juuri.
Maistui todennäköisesti pettymykseltä ja lapsuudelta, mutta onpahan ainakin nestetasapaino balanssissa.
1980/90-luvulla kukaan ei edes tiennyt mikä on elektrolyytti, ja Stanley Cup tarkoitti aivan jotain muuta...
... sellaista mihin liittyi teksti-TV:n sivu 235, josta käytiin katsomassa löytyikö sieltä sellaiset nimet kuin: Kurri, Selänne tai Tikkanen.
Liittyihän Stanley Cup silloinkin juomiseen, mutta eri tavalla: mikä tahansa syy oli hyvä tekosyy juomiselle, vaikka Edmontonin Stanley Cup -mestaruus -- joskus jopa pleijareihin selviytyminen.
Kippis sille!
Aina Simonen
