Kuinka monta sinun verovaroin turistimatkalle kustannettua alisuorittajaa spottaat tästä kuvasta
Kun koittaa se tosipaikka, suomalainen venyy harvoin. Yleisempää onkin romahdus paineen alla. Apurahoin valmennettavat urheilijat tuottavat penkkiurheilijalle kuluja, mutta missä on kuluttajansuoja?
Vene kaatui. Jäi alkueränsä viimeiseksi. Jäi kolme sekuntia kauden parhaastaan. Hävisi suoraan kahdessa erässä. Ja niin edelleen.
Kuulostaako tutulta?
Ja tätä kaikkea varten penkkiurheilija on ostanut ison teräväpiirto-TV:n, kunnon naposteltavat ja - tietysti - kisajuomat.
Apurahoin valmennettaviin on kulunut verorahoja, lentoliput kisapaikalle, majoitus, valmentajat ja ruoat...
... ja kun tosipaikka tulee suomalainen jää sekuntitolkulla omasta tasostaan, tai on viimeisten joukossa ja tämä looseri kehtaa vielä kehua omaa suoritustaan.
Ehkä alkuerät aamulla tulikin yllätyksenä? Koska eihän aamulla voi urheilla. Aamu on Twitterin ja Facebookin päivitystä ja pullamössön syömistä varten.
Ja harva urheilutoimittaja kehtaa kritisoida systeemiä.
Purjehtijat lähtivät Lontoon 2012 olympialaisiin Suomen vahvimpina - ehkä ainoina - mitalitoivoina
Ja miksi kritisoisi, koska onhan mukava lähteä ulkomaille katsomaan kisoja ja siinä sivussa kirjoittaa jo tutuiksi käyneiden urhelijoiden olevan hakemassa vain oppia / kokemusta.
Siis puhtaasti kisaturisteina.
Wikipedia selventää turisti sanaa seuraavasti: '...turisti on matkailija, joka kiertää katselemassa paikkoja.'
Aleksi Valavuoren idea kerätä urheilijoille sponsorirahaa saa allekirjoittaneelta kannatusta. Mutta ei apurahojen päälle, vaan ne korvaavana rahoitusmuotona - ja vain niille, jotka ovat jo osoittaneet pystyvänsä menestymään!
Ja koska urheilija on käytänössä yrittäjä, voitaisiin samalla lopettaa kaikkien tulevaisuuden toivojen rahoitus ja muuttaa urheilun rahoitus tulospohjaiseksi.
Ihan samalla tavalla kuin muillakin yrittäjillä on.
Jos yritys menestyy, yrittäjä saa siitä palkinnon. Jos urheilija menestyy, hän saa siitä palkinnon. Samoin saavat yritykseen sijoittaneet kompensaation. Urheilussa niitä kutsutaan sponsoreiksi.
Jos yrittäjä ei laita kaikkeaan peliin, tai jos liikeidea on huono, yritys lopettaa toimintansa ja yrittäjä menee oikeisiin töihin.
Ja jos yrittäjä loukkaantuu, hän ei voi valtion varoin pelata pleikkaria sohvalla ja syljeskellä kattoon - seuraavan olympiadin ajan.
Yrittäjä ei voi valtion apurahoin jatkaa ilmeisen tappiollista ja huonoa liiketoimintaa loputtomiin, vain siksi koska hänen liikeideansa saattaa menestyä tulevaisuudessa; ehkä neljän vuoden päästä?
Ehkä menestyy? Tai sitten ei.
Tulospohjaisessa urheilun rahoitumallissa on hyvää se, että mikäli urheilijasta ei tulekaan huippu-urheilijaa, penkkiurheilija ei ole välillisesti ollut kustantamassa jonkun looserin turistimatkaa.
Urheilijan pitää pystyä ottamaan yrittäjän kaltainen taloudellinen riski - tai unohtaa kilpaurheilu.
Tähän väliin joku urheilutoimittaja huutaa, että Suomesta loppuu urheilijat ilman valtion rahoitusta. Entä sitten? ketä kiinnostaa katsoa, kun suomalainen on omassa lajissaan viimeinen?
Ja ainahan meillä on Kimi Räikkönen ja Teemu Selänne - joista kumpikaan ei ole apurahoja liiemmin nostellut.
Riskivetoisella rahoitusmallilla nimittäin penkkiurheilijan kuluttajasuoja toteutuu... Koska siitä teräväpiirto-TV:stä sentään voi katsoa Michael Phelpsin suorituksia.
Oikean huippu-urheilijan.
Ja ne turhien toivojen urheilija-apurahoihin tarkoitetut, säästyneet rahat voi sitten antaa vaikka Kreikalle.
Tai Espanjalle.
Kuntoilu, nuorisotyö ja liikunnan tukeminen on asia sitten erikseen.
Tozimies
Ei auta suru markkinoilla, rahaa siellä pitää olla
